LUUSOPPAA, OSA 2.

Tilaan taksin, vedän toppahousut jalkaani, yöpuvun lahkeet kiertyvät rullalle polvitaipeisiin, etsin suurimman villapaidan, rintsikat jäävät tuolinkarmille. Vielä saappaat paljaisiin jalkoihin ja olkalaukku, rahat… Painan jäljessäni oven ääneti kiinni.

   

    

    Koulun takana, pajunkissaviidakossa, virtaa           onnettoman oloinen viemärioja, joka likaisuuttaan    pysyy sulana pakkasillakin. Siinä jäähyhmässä    värjöttelee talven yli parikymmentä pullasorsaa.

   

    

Mummot viskovat niiden niskaan kuivia kannikoita ja pikkupojat, lajityypilleen uskollisina, kiviä. Olen sopinut Elnan kanssa, että hänkin ruokkii lintuja.

- Katsos, kun opettajan koulupäivät venähtävät pitkiksi ja sorsien on syytä saada pullansa päiväsaikaan.

Valhe – syövät ne nälkäänsä keskiyölläkin. Minä siis kerjään kuivia kannikoita naapureilta ja ostan päällimmäiseksi tuoreen leivän. Elna syöttää lapsilleen kaiken minkä syödä jaksavat. Päällystäisin leivät makkaransiivuilla, mutta miten sen selittäisin – en ole sossutäti, opettaja vain.

                  

Elna värjöttelee villatakkisillaan Koirakuja kolmosen ulko-ovella.Taksi jää  odottamaan, kun juoksemme portaat toiseen kerrokseen. Minä nostan lattialta itkuunsa väsähtäneen Reetan. On kuin kantaisi sylillistä kuivia lehtiä. Elna riepottaa Iisakkia. Poika on veltto, mutta niinhän se on aina. Taksi kurvaa pihalta.  

Kun satoi räntää, tammikuussa, rämpi Elna koululle lumisohjossa, rämpi ja työnsi lastenrattaissa Iisakkia. Saapas oli rikki, villasukka pilkotti ratkenneesta saumasta. Lunta saappaassa ja surua puserossa.

- Rahat ei riitä – miten sitten riittävät, kun Iisakki täyttää kolme, Elna sai sanotuksi.

Minä en ymmärtänyt, mutta Elna selitti kärsivällisesti: on vuokratuki, lapsilisät, hoitotuet ja kai Iisakin vinosta jalastakin saa jotain.

Elna ei uskalla anella lisärahaa. Hän pelkää, että ottavat lapset huostaan, jos hän ei pärjää. Lastensuojelu kyllä antaisi ruokaa ja vaatetta, mutta ei äitiä. Ja kuka rupeasi viran puolesta äidiksi näille ressukoille kuukausipalkalla? Kahden lapsen huostaanotto – se vasta kalliiksi tulisi.

- Nyt pitäisi panna alulle uusi ennen kuin lisät hupenevat, että eletään. Mutta en uskalla.

- Miksi et?

- No jos tulee taas viallinen.

Katsoin Iisakkia. Siinä se kaksikesäinen istui ruosteisissa rattaissa pois pyrkimättä, toljotti suu auki, oli kuin vellillä täytetty sukka. Annoin korpun käteen ja poika alkoi järsiä sitä mustilla hampaantyngillään. Kuola valui pitkin poskea vinolle kaulalle. Houkuttelin lasta leikkimään lelunurkkaan. Autoin rattaista. Iisakki käveli jalat harallaan kuin vaippaikäinen vanhus ja laahasi toista jalkaansa. Reetta on vain yksinkertainen, mutta Iisakilla ovat ongelmat tuplaantuneet. Kerrotaanko kohta kolmella seuraavan perillisen taakka.

- Entä isä?

- Voi sentään, niistä ei ole pulaa, nauraa Elna ja ääni muuttuu karheaksi. Niitä norkoilee ostarin takana perjantaisin. Ei kun otat. Vaikka kehnosti on tullut otettua jo kaksi kertaa. Jonkun pitäisi olla valitsemassa.

Elna pyrskähti itkuun, enkä minä luvannut auttaa – rutistin vain kömpelösti, työnsin sokurikorpun Elnankin käteen ja kaadoin sitten pahvimukiin murukahvin päälle jäähtynyttä vettä. Elna ei läpäisisi adoptioäidin kriteerejä, hänelle ei luovutettaisi edes kiinalaisesta roskiksesta löytynyttä tyttölasta. Mutta…

Poliklinikalla on hiljaista. Kannamme lapset sisälle, nostamme istumaan vuoteelle, jolla kärrätään humalaisia loppuillasta. Lapset uikuttavat käppyrässä. Valkotakkiset tulevat ja alkavat hellin ottein purkaa pikku potilaita haalareista. Järsityt luunrääppeet kumotaan kaarimaljaan. Minä työnnän setelin Elnan kylmänhikiseen kouraan ja sanon:

- Nyt tyttö, nokka pystyyn! Sinulla on kaksi upeaa lasta.

Huomaan tarkoittavani mitä sanon. Kun liukuovi avautuu, kuulen lähestyvän ambulanssin ulvahdukset.

Ulkona on suden hetki.

Kuka lohduttaisi Elnaa? Ai niin – onhan opettaja.

LUUSOPPAA, OSA 1.

Olen päässyt kotiin

Syytä tajunnan menettämiseen ei ole löytynyt. Mutta testattu on: Osasin luetella lukuja takaperin, osasin piirtää kellotauluun viisarit, tiesin viikonpäivän, muistin ovikoodin, syntymäaikani ja Suomen presidentin nimen. Luettelin varmuuden vuoksi takaperin kaikki 13 herraa ja yhden rouvan Stubbista Ståhlbergiin.

- No niin, sanoi testaaja ja virnisti, eiköhän tämä tässä. Kyllä noilla aivoilla pitäisi pärjätä kotona.

Ja minähän päätin pärjätä.

On ensimmäinen ilta kotona. Aika kuluu matelemalla. Tulee sydänyö, vaan ei tule uni. Nappaan kouraani eilispäivän lehden. Luen otsikon: ”Köyhät jäävät jalkoihin”.

Kun valtiontalous on heikossa hapessa, sosiaaliturvasta karsitaan. On helpointa leikata suurilla saksilla niiltä, jotka eivät jaksa huutaa, kunhan vikisevät ja hytisevät ruokajonossa. Tämä näkymätön kansa tunkee kohmeisin sormin armopalat Alepan muovikassiin ja katoaa silmistä. Niiltä otetaan, joilla olisi vähiten annettavaa.

Suomi on maailman onnellisin maa. Olen katsellut köyhyyttä aitiopaikalta monena vuosikymmenenä ja toivonut, että tukiverkot viimein paikattaisiin pitäviksi. Nyt tehdään tarkoituksella lisäreikiä lasten pudota. Palataanko ajassa taaksepäin?

Luusoppaa Onnellisten maassa

Helmikuu 1979.

On yö. Olen juuri nukahtanut syvään uneen, kun puhelin soi. Kellon fosforiviisarit osoittavat keskiyötä. Sytytän häikäisevän valon. Kimpoan ylös ja nostan kuulokkeen. Hätäinen ääni on Elnan. Mitä nyt taas! Elna on äideistä parhain – rakkauden määrällä mitattuna. Se ei vain riitä. Elnan puhe on itkunsekaista vyyhtiä. En saa sitä purettua sanoiksi.

- Ei mulla oo ketään, ei ketään. Sitten äkisti muistin, että opettaja on.

Elnalla on kaksi lasta, Reetta ja Iisakki – kaksi lasta liikaa, sillä Elna on itsekin lapsi. Reetalla, esikoisella, on suuret hailakat silmät, rohtuneet huulet ja outo, eksynyt katse. Tulee mieleen kellastuneet valokuvat sota-ajan kauralimalla kasvatetuista lapsista. Reetta unohtuu unimaahan, eikä tahdo tulla takaisin kuin ravistamalla. Ja miksi tahtoisi! Tyttö kyyhöttää pulpetissaan ja leikkii vikkelillä sormillaan, nuolee niitä, vetää kuultavia sylkirihmoja kädestä toiseen ja katselee rihmojen läpi, näkee jotain mitä minä en näe. Reetan kaidat sormet ovat kuin lasinpuhaltajan taidonnäytteet, sopisivat somisteiksi vitriiniin lasijoutsenten joukkoon.        

- Siis mitä on tapahtunut? 

Pyydän Elnaa henkäisemään pari kertaa syvään ja aloittamaan alusta, mutta hi-taas-ti...

- No kun Reetta mankui ruokaa, siis ei nyt yöllä, vaan niinku päivemmällä ja mulla oli vaan pari kolikkoa. Mentiin Alepaan. Siellä oli tiskillä luita, sellaisia koiranluita ne oli, mutta tarjouksessa ja rahat riitti isoon pussilliseen. Ajattelin, että tehdään luusoppaa, kun kaapissa oli lantunpala ja perunoita. Tehtiin ennenkin luusoppaa, tehtiinhän, sano, että tehtiin, inttää Elna ja puhe alkaa taas puuroutua.

    - Kyllä, kyllä, tehtiin, rauhoittelen, ja keitettäessä pöpöt kuolevat ja perunat pehmenevät.

En tahtoisi kuulla jatkoa, ja Elna keksii lisäkäänteitä, ettei tarvitsisi kertoa.

    - Niin mutta, mutta kun en minä keittänytkään sitä soppaa, kun en kerennyt. Reetta ja Iisakki löysi sen kassin ja ne alkoi järsiä niitä raakoja. En minä hennonut repiä lasten suusta väkisin. Eihän niin saa tehdä? Minä kyllä pyyhin sahapurut pois…

Heti syksyllä aloin lihottaa Reettaa koululaisen mittoihin. Talutin lapsen aamutuimaan ruokalaan ja kun oli kotiinlähdön aika, sai tyttö ylimääräisen lasillisen maitoa ja juustonäkkärin. Sitä on nyt jatkunut tähän päivään asti. Ruokalan Kaisu-täti sanoo, ettei pikkutytön näkkäri vähennä toisten ruoka-annosta. Silloin tällöin Kaisu keksii omenanpuolikkaan, kurkunpalan tai makkaransiivun lisukkeeksi. Harmi vain, ettei Reetta löydä vieläkään yksin ruokalaan, vaikka miten harjoitellaan: Pitää kulkea ensin käytävää ja sitten kulmassa käännös, portaat alas ja isosta ovesta sisään. Reetta on talutettava perille, mutta minä en jouda odottelemaan lapsen näkkärinakertelua.

Syyskuussa tyttöä etsittiin päivittäin pitkin poikin koulutaloa, kunnes ymmärsin kiinnittää Reetan puseron selkämykseen viestin: ”Palautetaan parakkiin 1.B luokkaan. Kiitos!” Palauttajista ei ollut pulaa. Tyttö kehräsi – huomionkipeä kun oli.

Tehtäväni on opettaa Reetta lukemaan! Piirun verran olen edistynyt. Kun ennen joulua lähestyin lasta aapinen kourassani, pujahti tyttö piiloon pulpetin alle ja siellä irvisteli. Nyt hän karkaa käsistä ja hyppii kuin pyryharakka luokan perällä. Ota sitten mokoma kiinni. Käsiin jää vain hentoinen pissin tuoksahdus.

    - No mitä sitten?

    - Sitten me mentiin nukkumaan.

    - Älähän nyt! Kuulen meteliä. Eihän ne nuku!

     - Niin ei, ei ne nuku, ei millään. Iisakki parkuu pinnasängyssä ja Reetta lattialla.

Kylmä hiki nostaa ihoni kananlihalle. Yöpuvun selkämys tarttuu lapaluihin, Nyt on tärkeintä pysyä rauhallisena. Saattaa olla kiire.

    -  Elna, älä hätäänny… kaikki järjestyy! hyssyttelen. Kuuntele tarkasti. Minä olen siellä ihan kohta. Tulen taksilla. Kerää muovikassiin loput luut. Se on tärkeää, että sairaalassa osaavat heti auttaa. Laita lapsille ulkohaalarit päälle, saappaat jalkaan. Tule sitten ala-ovelle vastaan… muista kotiavain. Minä luotan sinuun. Sinä pärjäät kyllä!

Jatkuu!

 

PAKO ONNISTUU

Kipu on kadonnut. En ole sängyssä, mutta Missä minä nyt olen? Tunnen kylmän viiman kasvoillani. Olen sinkoutunut aikajanalla ensimmäisiin muistikuviini. On aamu ja on Musti-koirunen.

Seison rantakalliolla. Naapurisaaren setä soutelee ja nostaa verkkojaan. Sitten se koukkaa rannemmaksi ja huutaa:

- Hei pikku-likka, kipuapas ylemmäksi sieltä vesirajasta tai Näkki tulee, tarttuu nilkkaan ja kiskaiseen mereen!

Minä olen se pikku-likka. Huudan:

- Totellaan, totellaan!

Mutta ensin minä syötän sille Näkille näkkäriä. Meri on pahalla päällä. Se murisee. Muriskoon vaan, ei tämä tyttö pelkää. Näkki makaa merimudassa ja puhaltelee kuplia. Se on piilossa. Kukaan ei sitä näe. Mutta sen valokuva on yhdessä kirjassa: sammakon räpylät ja ahvenen nahka. Minä meinaan houkuttaa Näkin esille.

Pitää varoa vesirajaa. Siinä on niljakas rantu. Mustan päälle jos astuu, niin kyllä luisuu ja lujaa. Aallot yrittää kiivetä kalliolle säikyttelemään, mutta niiden kynnet luistaa ja ne sylkevät vaahtoa kiukuspäissään. Minulla on pala näkkäriä nyrkissä ja toinen pala taskussa. Makaan mahalteen, niin Näkki ei ylety kiskaisemaan nilkasta. Kyllä minä yhden Näkin kesytän.

Musti on ängennyt mukaan. Hän ynisee ja vahtaa. Hän luulee, että luiskahdan. Jos luiskahtaa, niin uppoaa. Se on kuolemista, enkä tiedä onko se kivaa vai mitä, kun en vielä ole yhtään kertaa kuollut.

Minä houkutan Näkkiä lempeällä äänellä: Näk, Näk-kiii, tule, tule Näk-kiii… Silloin tulee iso aalto ja nousee kalliolle. Nyt Näkki tulee hakemaa näkkäriä. Aalto imaisee minut mukaansa. Suu tulee täyteen merenmakua ja liejun. Näin sitä hukutaan! Mutta mekko jarruttaa, kuoleminen jää kesken. Näkki valuu mereen ja vie leipäpalan mennessään. Harmitus! Haukon ilmaa ja yskin merta, nenässä kirvelee. Vaahtoa on naamassa ja tukassa ja poskessa vihreää töhnää. Ryömin takaperin korkeammalle. Musti roikkuu mekossa, ei irrota. Se tuhma Näkki tahtoi minut ja näkkärin. Se ymmärsi väärin.

Äiti seisoo rappusilla ja sillä on suu auki niinkuin hän huutaisi ja huutaakin, mutta tuuli vie sanat väärinpäin kauas meren taa. Eikä äidin sanat koskaan löydä takaisin. Ei haittaa! Musti ulvahtelee ja kiskoo mekosta. Nousen seisomaan ja pysyn pystyssä. Pitää kävellä vinossa, kun Musti on kiinni mekossa. Äiti juoksee vastaan, sieppaa syliin ja rutistaa niin, että sattuu. Äitiä ei harmita, että sen pusero kastuu lätimäräksi ja tissiliivit myös. Äiti tärisee ja on omituinen, kantaa roikottaa, vaikka olen iso tyttö ja minusta tuntuu, että olenkin ostospussukka.

Tuvassa on palaneen pullan käry. Äiti sieppaa kärypullat uunista, kippaa pelliltä tiskipöydälle ja alkaa hinkata minun korvaani pitsipuseron helmalla – ei tiskirätillä. Korvaan on tarttunut töhnää. Pikkupöksyt on litimärät ja mekko, sunnuntaimekko, puhvihihat ja mansikankuvia. Tulee kahvivieraita naapurisaaresta ja ollaan vieraskoreasti. Ehkä Näkki hermostui siitä näkkäristä, kun hän oisi tahtonut pullaa.

Musti aivastelee ja yskii. Äiti huomaa, että sillä on hampaan välissä mansikkamekkoa. Mekko on revennyt ja ainakin se on Mustin syytä. Äiti kiskoo Mustin leuasta kankaanrepaletta. Kumma juttu: äiti on siitä mekon repimisestä onnessaan ja sanoo: ”Hyvä koira, hyvä Musti-koirunen”. Mutta varmaan äitiä harmittaa, kun sen naama rypistyy ja äänikin on ruttuinen. Äkkiä äiti alkaakin halata Mustia. Musti seisoo jäykästi ja ulvahtaa. Äiti siitä ymmärtää lopettaa, menee kaapille ja ottaa paketin sinistälenkkiä, pätkäisee siitä ison palan. Ei sano ”anna tassu”, työntää vaan makkaran koiran kitaan eikä laita sinappia päälle.

Minä alan täristä, tärinä tarttuu hampaisiin ja muuttuu suussa kalinaksi. Äiti menee etsimään kuivaa vaatetta kammarista, mutta minä kaivan taskusta varapalanäkkärin. Se on märkä ja lätky. Me syödään se Mustin kanssa ja se maistuu itkulle, kun se iso laine nuolaisi sitä.

Herään. On tokkurainen olo ja suussa karvas maku. Kieli on kuiva käpy, nieleskelen leivänmurusia. Kipulääke kuivattaa suuta. Keinun unen ja valveen välimailla. Uniolo jäi kesken. Mutta Kun kipulääke menettää tehonsa, minä karkaan takaisin lapsuuteen. Ymmärrän olevani vanhus, hupsu vanhus, joka juttelee kuolleelle koiralle:

- Kuulehan Musti-koirunen, jos olisit antanut aallon pyyhkäistä minut mereen, en nyt makaisi tässä sairaalan sängyssä. Olen särkynyt sätkynukke, porsliininen pääni on haljennut ja langat katkeilevat. En pysty tanssimaan tahdissa, Kuka on tanssittajani?

Aina kun pelkään, koirani ilmestyy uneen. Painajainen katoaa ja oloni muuttuu turvalliseksi. Tällä kertaa lähtö jäi puolitiehen. Mutta ehkä ensi kerralla? Tule silloin hakemaan! Ei häiritä enkeleitä. En ole taivaskelpoinen. Antaisivat lentimiksi vain siiventyngät ja nekin eriparia. Vie minut koirien taivaaseen. Siellä riittää häntiä hännättömille.

Ajatusleikki jää kesken, sillä hoitaja tahtoo mitata kuumeen.

   

KUN KALLO HALKEAA

Hyvä lukijani, olen yrittänyt lopettaa kirjoittamisen turhana touhuna. Ja seitsemän vuotta onnistuin. Sitten sattui jotain odottamatonta – kaaduin ja kalloni halkesi. Herätessäni huomasin: olin tullut vanhaksi, eikä minulla ollut tulevaisuutta. Jäljellä oli vain menneisyys.

Aikaisemmissa blogeissa olen kertonut nyrjähtäneistä lapsista opettajan silmin. Nyt kerron myös pienestä haituvatukkaisesta tytöstä, nimeltä Siukku – siis itsestäni, Sirkusta.

Muisti on oikullinen. Se ei noudata aikajanaa. Se ei piittaa päivämääristä. Muistikuvissa on samanaikaisesti nykyhetkeä ja menneisyyttä, vanhuutta ja lapsuutta. Muisti rikkoo ja paikkaa, repii irti ja liimaa. Se noudattaa alitajunnan lakeja ja poukkoilee minne mieli tekee. Muistan lapsuuden tapahtumat tarkemmin kuin eilisen. Näen ne lapsen silmin.

Näin tapahtumat alkavat:

Seison hississä roskapussi kädessäni. Vaihdoin jalkaani lenkkitossut. Olen lähdössä metsään. Avaimet on, aurinkolasit, lippis ja repussa kiikari. Kippaan vain jätepussin roskikseen ja jatkan matkaa rannan kautta metsäpolulle. Hissi pysähtyy pohjakerroksessa. Nytkähtää. Pimenee.

Olen perillä. Mutta missä? Koira nuuskii tukkaani. Sehän on Musti, tseh,tseh, Mustihan se. Minun kuollut koirani. Koira nuolaisee poskeani. Sen turkki haisee ja sillä on munankuoria päässä ja kynsissä piimää. Yritän rapsuttaa koirusta, mutta käsi ei liiku. Toisella kädellä saan rutistettua koiraa kaulasta ja etsin sanoja: Älä jätä! Musti tökkii pehmeällä tassulla. Äkkiä käpälä onkin painava ja kynnet raapivat kipeästi. Musti ulvahtelee: uh, uh, u-huu. Sen häntä tamppaa lattiaa. Hiekkainen tomu yskittää. Täällä haisee….oksettaa. Koira repii tukasta… Se yrittää kiskoa minut pois, pois, pois. Musti on vahva ja iso, minä olenkin pieni, pieni kuin patalappu. Tahdon Mustin mukaan. Musti laulaa koiran laulun...uh… uh… u-huu!

Kipu herättää. Otsani on tulessa. En ole patalappu, en lapsi. Täytin toissapäivänä 84 vuotta. En rutista koiraa, rutistan roskapussia. Se on revennyt syliini. Makaan selälläni kylmällä kivikäytävällä täytekakun jäämiä kaulallani, kermavaahtoa, kahvinporoja ja munankuoria … haisee, oksettaa… Viekää pois! Jotain märkää valuu kainalooni… Yritän nostaa kättä. Käsi ei liiku. On oudon pimeää. Pääni on revetä. Haukon henkeä. Suuhun pulahtaa oksennusta. Terävää puukkoa työnnetään syvälle korvaan.

- Rouva, älkää liikkuko, sanoo joku. Ambulanssi on tulossa, ei saa nousta, täytyy kuvata, kuvata. 

Kuvata, mitä kuvata … koiraako? Ihmisiä onkin monta. Paksu mies naapurista huutaa, sillä on suu auki, mutta en kuule ääntä. Pimenee.

- - - - 

Makaan sängyssä, en käytävän lattialla. Kuka nosti? Miksi? Yököttää. Kipu kouraisee. Sammuttakaa se valo!

- No, niin, sitä ollaan vihdoin hereillä, sanoo ammattiääni vuoteen päädyssä. Rouva, olette sairaalassa. Kohta olo helpottaa.

Minut on riisuttu, puettu vaaleanpunaiseen sairaalapaitaan. Ammattiääni kertoo, että pääkalloni on kuvattu tietokonetomografiassa, takaraivoni on haljennut korvasta korvaan.

- Onni onnettomuudessa, selittää lääkäri. Aivoissa ei ole repeämiä.

Ajattelen miltä sotkulta säästyttiin: Minun aivoni lattialla. Jonkun olisi pitänyt luututa rätillä se hyytelömassa.

Muistijäljet ovat poissa, pätkä filmiä on poikki ja alitajunta on paikannut tyhjän pätkän koiralla. Outo valinta.

Kun paiskauduin kivikäytävälle, särkyi kalloni. Samalla meni sirpaleiksi aikaikkuna. Olin lukinnut saranat tiukasti. Lasi oli niin likainen, etten nähnyt sen läpi, vaikka olisin halunnut. Enkä minä halunnut. Mutta nyt on lasi rikki, sirpaleet lojuvat käytävän lattialla. Päätäni pakottaa ja kipu kouraisee kurkussa. Pyristelen pakoon aikaikkunasta...

Jatkuu…