Luusoppaa, osa 2.
Tilaan taksin, vedän toppahousut jalkaani, yöpuvun lahkeet kiertyvät rullalle polvitaipeisiin, etsin suurimman villapaidan, rintsikat jäävät tuolinkarmille. Vielä saappaat paljaisiin jalkoihin ja olkalaukku, rahat… Painan jäljessäni oven ääneti kiinni.
Koulun takana, pajunkissaviidakossa, virtaa onnettoman oloinen viemärioja, joka likaisuuttaan pysyy sulana pakkasillakin. Siinä jäähyhmässä värjöttelee talven yli parikymmentä pullasorsaa.
Mummot viskovat niiden niskaan kuivia kannikoita ja pikkupojat, lajityypilleen uskollisina, kiviä. Olen sopinut Elnan kanssa, että hänkin ruokkii lintuja.
- Katsos, kun opettajan koulupäivät venähtävät pitkiksi ja sorsien on syytä saada pullansa päiväsaikaan.
Valhe – syövät ne nälkäänsä keskiyölläkin. Minä siis kerjään kuivia kannikoita naapureilta ja ostan päällimmäiseksi tuoreen leivän. Elna syöttää lapsilleen kaiken minkä syödä jaksavat. Päällystäisin leivät makkaransiivuilla, mutta miten sen selittäisin – en ole sossutäti, opettaja vain.
Elna värjöttelee villatakkisillaan Koirakuja kolmosen ulko-ovella.Taksi jää odottamaan, kun juoksemme portaat toiseen kerrokseen. Minä nostan lattialta itkuunsa väsähtäneen Reetan. On kuin kantaisi sylillistä kuivia lehtiä. Elna riepottaa Iisakkia. Poika on veltto, mutta niinhän se on aina. Taksi kurvaa pihalta.
Kun satoi räntää, tammikuussa, rämpi Elna koululle lumisohjossa, rämpi ja työnsi lastenrattaissa Iisakkia. Saapas oli rikki, villasukka pilkotti ratkenneesta saumasta. Lunta saappaassa ja surua puserossa.
- Rahat ei riitä – miten sitten riittävät, kun Iisakki täyttää kolme, Elna sai sanotuksi.
Minä en ymmärtänyt, mutta Elna selitti kärsivällisesti: on vuokratuki, lapsilisät, hoitotuet ja kai Iisakin vinosta jalastakin saa jotain.
Elna ei uskalla anella lisärahaa. Hän pelkää, että ottavat lapset huostaan, jos hän ei pärjää. Lastensuojelu kyllä antaisi ruokaa ja vaatetta, mutta ei äitiä. Ja kuka rupeasi viran puolesta äidiksi näille ressukoille kuukausipalkalla? Kahden lapsen huostaanotto – se vasta kalliiksi tulisi.
- Nyt pitäisi panna alulle uusi ennen kuin lisät hupenevat, että eletään. Mutta en uskalla.
- Miksi et?
- No jos tulee taas viallinen.
Katsoin Iisakkia. Siinä se kaksikesäinen istui ruosteisissa rattaissa pois pyrkimättä, toljotti suu auki, oli kuin vellillä täytetty sukka. Annoin korpun käteen ja poika alkoi järsiä sitä mustilla hampaantyngillään. Kuola valui pitkin poskea vinolle kaulalle. Houkuttelin lasta leikkimään lelunurkkaan. Autoin rattaista. Iisakki käveli jalat harallaan kuin vaippaikäinen vanhus ja laahasi toista jalkaansa. Reetta on vain yksinkertainen, mutta Iisakilla ovat ongelmat tuplaantuneet. Kerrotaanko kohta kolmella seuraavan perillisen taakka.
- Entä isä?
- Voi sentään, niistä ei ole pulaa, nauraa Elna ja ääni muuttuu karheaksi. Niitä norkoilee ostarin takana perjantaisin. Ei kun otat. Vaikka kehnosti on tullut otettua jo kaksi kertaa. Jonkun pitäisi olla valitsemassa.
Elna pyrskähti itkuun, enkä minä luvannut auttaa – rutistin vain kömpelösti, työnsin sokurikorpun Elnankin käteen ja kaadoin sitten pahvimukiin murukahvin päälle jäähtynyttä vettä. Elna ei läpäisisi adoptioäidin kriteerejä, hänelle ei luovutettaisi edes kiinalaisesta roskiksesta löytynyttä tyttölasta. Mutta…
Poliklinikalla on hiljaista. Kannamme lapset sisälle, nostamme istumaan vuoteelle, jolla kärrätään humalaisia loppuillasta. Lapset uikuttavat käppyrässä. Valkotakkiset tulevat ja alkavat hellin ottein purkaa pikku potilaita haalareista. Järsityt luunrääppeet kumotaan kaarimaljaan. Minä työnnän setelin Elnan kylmänhikiseen kouraan ja sanon:
- Nyt tyttö, nokka pystyyn! Sinulla on kaksi upeaa lasta.
Huomaan tarkoittavani mitä sanon. Kun liukuovi avautuu, kuulen lähestyvän ambulanssin ulvahdukset.
Ulkona on suden hetki.
Kuka lohduttaisi Elnaa? Ai niin – onhan opettaja.